Valhallan tarinoita

Kirjamakuni on varsin yksipuolinen. Luen lähes poikkeuksetta historiallisia romaaneja. Siis sellaisia kirjoja, jotka sijoittuvat ajassa satojen ellei tuhansien vuosien päähän. Mielestäni nykyaikaan sijoittuvat kirjat ovat tylsiä. Tästä syystä en kirjastossa asioidessani tartu muihin kuin historiallisiin romaaneihin. Onneksi tämän tyyppisiä kirjoja on paljon, ja niissä on usein todella mukaansa tempaava juoni.

Eräs trilogia on lumonnut minut viime vuosina. Tartuin Johanne Hildebrandtin Valhallan tarinoita -trilogian Idun-kirjaan muutamia vuosia sitten. Idun on trilogian toinen itsenäinen osa, joten periaatteessa aloitin kirjasarjan lukemisen keskeltä. Idunin luettuani siirryin kirjasarjan ensimmäiseen osaan, Freijaan. Tänään sain päätettyä sarjan viimeisen osa, Saagan.

Valhallan tarinoissa viehättävintä ovat pohjoisen mytologian jumalat ja jumalattaret, ihanat tarinat ja se tapa jolla Hildebrandt kirjoittaa. Jokainen varmasti tietää tunteen, kun mukaansa tempaava kirja on vihdoin saatu päätökseen. Se tavallaan tyhjä tunne siitä, että kirja on nyt loppu. Se sama tunne tuli minulle tänään Saagan luettuani. Tämä pieni haikeus on mielestäni loistavan kirjan merkki. Kirja on niin hyvä ettei siitä tee mieli luopua. Minäkin toivon, että Valhallan tarinoita jatkettaisiin vielä yhdellä osalla. Ihan meidän lukijoiden vuoksi.

Minä suosittelen Valhallan tarinoita kaikille historiallisista romaaneista, pohjoisen mytologiasta tai vaikkapa mukaansa tempaavista seikkailuista pitäville. Kirjoissa on mukana tottakai myös ripaus romantiikka ja erotiikkaa. Mutta muistakaa että varoitin; nämä kirjat aiheuttavat riippuvuutta.








Kuvat täältä

Taisin muuten aikanani tarruta Iduniin kannen perusteella. Todella kaunis kuva kirjan kannessa.