Tarina siitä, miten Harvey Milkistä tuli seksuaalivähemmistöjen ikoni

On olemassa elokuvia, jotka tekevät sanattomiksi tavalla, joka lähes järkyttää. Milk on tällainen elokuva. Poistuessani elokuvateatterista en pystynyt tuntiin keskustelemaan elokuvasta kenenkään kanssa. Minun oli ensin niin sanotusti sulateltava elokuvaa mielessäni, ennekuin pystyin siitä järkevästi keskustelemaan. Ja jos ihan totta puhutaan, en minä kovin järkevästi pystynyt elokuvaa arvioimaan tämän jälkeenkään, sillä kaikki mitä sanoiksi sain puettua, oli aivan liian latteaa verrattuna siihen, miten syvästi elokuva todella minuun vaikutti.

Milk on tarina siitä, miten nelikymppinen Harvey Milk muuttuu elämäänsä turhautuneesta miehestä koko maailman tuntevaksi seksuaalivähemmistöjen etujen ajaksi, joka myöhemmin koki lähes marttyyrimaisia piirteitä saaneen kuoleman, tullessaan murhatuksi. Elokuva on kuvaus taistelusta tuulimyllyjä vastaan. Onneksi tuulimyllytkin voi voittaa yksi kerrallaan. Niin kävi Harvey Milkille, joka keskellä suvaitsematonta yhteiskuntaa jaksoi luoda uskoa tasa-arvoisemmasta maailmasta.

Vaikka elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Yhdysvaltoihin, huomaa elokuvaa katsoessaan, että moni tuulimylly on vieläkin voittamatta. Onkin tärkeää tehdä elokuvia Harvey Milkin kaltaisista ihmisistä. Elokuva ei ole pelkästään oman aikansa kuvaus, vaan totuus siitä, miten asiat ovat muuttuneet kuluneiden 30 vuoden aikana. Eteenpäin on tultu, mutta vauvan askelin.

Elokuvan parasta antia lienee Oscarinkin roolisuorituksestaan saanut Sean Penn. Mies osoittaa viimeistään tässä roolissa kuulevansa miesnäyttelijöiden lahjakkaimpaan kastiin. Sean Penn tuo Harvey Milkin rooliin sellaista toiveikasta ja elmänmyönteistä otetta, joka tarttuu myös katsojaan. Elokuvan välillä kipeistäkin aiheista huolimatta elokuva on sävyltään positiivinen. Tämä siitäkin huolimatta, että itse poistuin paikalta kyynelsilmin.

Suosittelen elokuvaa lämpimästi ihan jokaiselle.

Kuvat: Wikipedia ja Finnkino

Vanhan hevarin ajatuksia nykymetallista

Tämä on kenties ainoa kerta, kun tässä blogissa käsitellään metallimusiikkia, mutta päätin sen ottaa kuitenkin nyt esille. Olen kuitenkin jos ollut erittäin aktiivinen metallimusiikin kuuntelija ja elämääni on mahtunut vaiheita, jolloin ei oikeastaan mitään muuta musiikkia tullut kuunneltua. Vuosien saatossa kiinnostus kyseiseen musiikkityyliin on täysin hävinnyt. Onko tämä sitten vanhuutta vai mitä, sitä en tiedä. Päätinkin tehdä sitten niin, että tarkastellaan hieman minkälaisia metallibändejä tällä hetkellä on markkinoita ja löytyykö yhtään sellaista, jota jaksaisin vielä nykyään kuunnella. Täytyy heti suoraan sanoa, että oli kyllä todella kiven alla sellaiset bändit ja monta tuskallista kuuntelukokemusta joutui tätä varten suorittamaan. Lopulta löysin kolme sellaista levyä ja ne esiteltäköön tässä.

1. Mastodon - Crack the Skye

Tämän levyn kierous sai minut valtaansa ja tätä olen jaksanut kuunnella nyt monia kertoja ja lenkille usein nappaan tämän levyn mukaan, vie matkaa hyvin eteenpäin. Soundimaailma on mukava, kun sekoitetaan kovempaakin paahtoa sitten sellaisen 70-lukulaiseen urkuvetoiseen soundiin. Biisit napsahtavat aika nätisti usein kyllä progen puolelle ja joidenkin mielestä varmasti liikaakin, mutta itselleni sekin on hyvin toiminut, vaikka en mikään progen rakastaja kauheammin ole ollutkaan. Vokaali puolella mennään pääasiassa puhtaan eri vaihteluilla, välillä napsahtaen huutolaulun puolelle. Mutta kappaleet ovat tenhoavia, kerrassaan.

2. Solstafir - Köld

Melkein arvasin, kun rupesin näitä uusia metallilevyjä käymään läpi niin tähän listalleni päätyy jonkun islantilaisen bändin levy ja näin kävikin. Se on siitä kumma maa, että se saa tyyliin kuin tyyliin istutettua sellaisen aivan omanlaisen leimansa, mikä viehättää minua kovasti. Niin tähänkin. Biisien tunnelmat vaihtelevat kovasti ja musiikki on kovin maalauksellista. Jossain vaiheessa voi ajatella, että onko tämä metallia ollenkaan, mutta kai tämä siihen lokeroon nyt laitetaan. Tätä levyä on kauhean vaikea pukea sanoiksi, kannattaa ennemmin itse kokeilla ja luoda omat ajatuksensa tästä.

3. Profane Omen - Beaten Into Submission

Piti nostaa tähän mukaan sitten lukiotutun bändi. En ole vuosiin bändiä kuunnellut, mutta muistan, että jo lukioaikoinani tästä bändistä pidin. Vähän aikaan sitten on uusikin levy tullut, mutta sitä en nyt kuunteluun saanut niin piti tyytyä edelliseen julkaisuun. Tässä on sitten taas erittäin vihaista hc-pohjaista metallimättöä. Laulaja Jules Näveri näyttää osaamistaan todella komeasti, koska niin örinät, huudot kuin puhtaat laulutkin lähtevät todella upeasti. Soitto on uskomattoman teknistä, mutta silti kappaleen ehdoilla eikä kikkailumielessä. Musiikkia joka on tarkoitettu vain ja ainoastaan vitutukseen. Pientä suvantokohtaa lukuun ottamatta, silkkaa turpaan vetoa alusta loppuun. Jää erittäin tyhjä olo levyn kuuntelun jälkeen.


Tällaiset levyt siis kykenin löytämään, kun yritin löytää sellaisia levyjä, jotka metallimusiikkirintamalla itseäni vielä jaksavat miellyttää. Se täytyy kuitenkin sanoa, että kyllä aika on ajanut itsestäni ohi, eikä tuo musiikkilaji kauheammin jaksa enää itseäni sytyttää. Mutta ei se mitään, aikansa kutakin, tilalle on onneksi tullut jotain muuta ja niihin varmasti jatkossa kirjoitukseni keskittyvät.

Levyjen kannet tarjosi Levykauppa Äx.