Tarina siitä, miten Harvey Milkistä tuli seksuaalivähemmistöjen ikoni

On olemassa elokuvia, jotka tekevät sanattomiksi tavalla, joka lähes järkyttää. Milk on tällainen elokuva. Poistuessani elokuvateatterista en pystynyt tuntiin keskustelemaan elokuvasta kenenkään kanssa. Minun oli ensin niin sanotusti sulateltava elokuvaa mielessäni, ennekuin pystyin siitä järkevästi keskustelemaan. Ja jos ihan totta puhutaan, en minä kovin järkevästi pystynyt elokuvaa arvioimaan tämän jälkeenkään, sillä kaikki mitä sanoiksi sain puettua, oli aivan liian latteaa verrattuna siihen, miten syvästi elokuva todella minuun vaikutti.

Milk on tarina siitä, miten nelikymppinen Harvey Milk muuttuu elämäänsä turhautuneesta miehestä koko maailman tuntevaksi seksuaalivähemmistöjen etujen ajaksi, joka myöhemmin koki lähes marttyyrimaisia piirteitä saaneen kuoleman, tullessaan murhatuksi. Elokuva on kuvaus taistelusta tuulimyllyjä vastaan. Onneksi tuulimyllytkin voi voittaa yksi kerrallaan. Niin kävi Harvey Milkille, joka keskellä suvaitsematonta yhteiskuntaa jaksoi luoda uskoa tasa-arvoisemmasta maailmasta.

Vaikka elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Yhdysvaltoihin, huomaa elokuvaa katsoessaan, että moni tuulimylly on vieläkin voittamatta. Onkin tärkeää tehdä elokuvia Harvey Milkin kaltaisista ihmisistä. Elokuva ei ole pelkästään oman aikansa kuvaus, vaan totuus siitä, miten asiat ovat muuttuneet kuluneiden 30 vuoden aikana. Eteenpäin on tultu, mutta vauvan askelin.

Elokuvan parasta antia lienee Oscarinkin roolisuorituksestaan saanut Sean Penn. Mies osoittaa viimeistään tässä roolissa kuulevansa miesnäyttelijöiden lahjakkaimpaan kastiin. Sean Penn tuo Harvey Milkin rooliin sellaista toiveikasta ja elmänmyönteistä otetta, joka tarttuu myös katsojaan. Elokuvan välillä kipeistäkin aiheista huolimatta elokuva on sävyltään positiivinen. Tämä siitäkin huolimatta, että itse poistuin paikalta kyynelsilmin.

Suosittelen elokuvaa lämpimästi ihan jokaiselle.

Kuvat: Wikipedia ja Finnkino

ARN - Temppeliritari

Arn - Temppeliritari alkaa polttavan kuumalta aavikolta. Elokuvan ensimmäiset minuutit täyttyvät taitelusta. Sen päätteeksi sankarimme vaipuu ajatuksiinsa, elokuva on alkanut.

Arn - Temppeliritari perustuu Jan Guilloun menestyskirjoihin. Elokuvana se on ensimmäinen suurtuotantoelokuva pohjoismaissa. Elokuvaa ovat tehneet yhdessä niin ruotsalaiset, tanskalaiset, norjalaiset kuin suomalaisetkin. Se onkin varsin näyttävää katsottavaa, ja kekseliäs tapa käyttää elokuvassa kolmea eri kieltä (ruotsia, englantia ja hepreaa) toimii ainakin mielestäni loistavasti.

Ensimmäisen reilun tunnin ajan elokuvassa kerrotaan kuka Arn on, mistä hän on kotoisin, ja mikä on hänen tarinansa. Katsojalle kerrotaan syitä siihen miksi Arnista tuli temppeliritari (ja toki myös se, mikä ihme temppeliritari edes on). Elokuvan loppuosa sijoittuu elokuvan nykyhetkeen, aikuiseen temppelisoturiin, ja hänen tehtäväänsä.

Elokuva koostuu rakkaudesta, menetyksestä, taisteluista ja päämääristä. Tarina soljuu eteenpäin varsin rivakasti. En tiedä kuinka armollisesti elokuva jäljittelee alkuperäisteosta, mutta välillä tuntuu, että tekijöille on iskenyt kiire. Kaikki tärkeä pitää saada esitettyä elokuvassa, mutta silti tarinaa pitää saada kuljetettua nopeasti eteenpäin. Silti elokuvan perässä pysyy hyvin mukana.

Jään odottelemaan jatko-osaa, sillä uskon sen tuovan selityksiä ja syvyyttä tiettyihin henkilöhahmoihin ja itse tarinaan.

Arn - Temppelisoturi oli kelpo katsottavaa. Näyttävyydellään se muistuttaa aivan Hollywood-kollegoitaan. Suosittelen elokuvaa kaikille historiallisista ja romanttisista elokuvista kiinnostuneille, jotka rakastavat seikkailuja. Monikielisyys on tämän elokuvan rikkaus.

Kuva

Jumboksi yhdeksässä kuukaudessa

Indie on nykyään mainstreamiä mitä elokuviin tulee. Little Miss Sunshine oli kassamenestys ja valoitti niin kansaa kuin kriitikoitakin. Ei liene mikään ihme, että samalla tavalla hellyyttävistä, omituisista ja hauskoista henkilöhahmoista koostuvia elokuvia syntyy lisää. Näistä uusin lienee Juno, jonka me kävimme tänään katsastamassa.

Elokuvan idea on varsin yksinkertainen. Teinipari kokeilee seksiä, jonka päätteeksi Juno tulee raskaaksi. Lähikauppaan astellaan reippaasti ja raskaustesti ostetaan yllättävän avoimesti. Elokuvan edetessä huomaa, ettei Juno muutenkaan turhaan kainostele. Abortti jää tekemättä ja lapselle etsitään sopivaa adoptioperhettä lehden välityksellä. Vanhemmatkin ovat asian suhteen yllättävän ok. Ei itkua, potkua ja huutoa. Kiitos siitä.

Ellen Page on ällistyttävän hyvä. Jopa liian hyvä. Myös elokuvan musiikki on aivan ihanaa. Soundtrackiltä löytyykin aimo annos indiepoppia kuten Belle & Sebastian. Eniten tykästyin kuitenkin elokuvassa paljon soineeseen Kimya Dawsoniin.

Juno sai hyvälle tuulelle. Se nauratti. Minun ja Sankarin lisäksi elokuvateatterissa oli kaksi noin 10-vuotiasta tyttöä. Mietin jo ennen elokuvan alkua miksi he olivat tulleet katsomaan Junoa. Elokuvan myötä huomasin, että olin osunut arviossani oikeaan. Juno ei ole lasten elokuva, sillä lasten on vaikea käsittää elokuvassa käsiteltäviä aiheita.

Jos pidät erilaisista ihmisistä ja tarinoista, yhdistettynä indiemusiikkiin, on Juno varmasti mieleesi. Niin se oli minunkin. Olen nyt myös tavattoman ihastunut Ellen Pagesiin. Vau!

Kuva

Heath Ledger 4.4.1979-22.1.2008

Muistan elävästi teinivuodet 10 This I Hate About Youn, Ritarin Tarinan ja Patriootin parissa. Patriootti löytyy vieläkin VHS:nä, Ritarin tarinan omisti paras ystäväni. 10 Things I Hate About Youta etsittiin tyttöporukalla pari vuotta sitten videovuokraamoista, tuloksetta.

En varsinaisesti viime vuosina ole enää seurannut Heath Ledgerin uraa, vaikka Brokeback Mounteinen olen nähnytkin, ja pidin siitä myös kovasti. Oli silti pieni sokki, kun tänä aamuna kuulin suru-uutisen. Taas yksi nuori ja lahjakas ihminen poissa.

Tämänlainen kuolema Heath Ledgerin kohdalla tuli varmasti monelle yllätyksenä. Varmasti moni on veikkaillut seuraavaksi päihteiden uhriksi Britneytä tai Amyä, ei todellakaan Ledgeriä. Toisaalta kuolinsyytä ei ilmeisesti vieläkään ole vahvistettu, jotten ei mennä mustamaalaamaan miestä.

Nuorten julkisuuden henkilöiden kuolema tuntuu pysäyttävä aina ainakin hetkeksi. Muutama kuukausi takaperin kävimme Sankarin kanssa läpi nuorena kuolleita rockmuusikoita. Nuorena kuolleita näyttelijöitä muistan vähemmän. Jos lähivuosikymmeniä muistellaan, ei mieleeni tule kuin River Phoenix.

Ehkä voisimme tutun tyttöporukan kanssa tehdä uuden kierroksen videovuokraamoihin.

Kenen julkisuuden henkilön kuoleman sinä muistat parhaiten? Kenen kosketti eniten?

Miten on muuten mahdollista, että tällaiset eivät ole jo lukkojen takana? Ryhmä on myös kiittänyt Jumalaa muun muassa Jokelassa kuolleiden yhdeksän suomalaisen hengen riistämisestä. Me skandinaavit kun olemme liian vapaamielisiä ateisteja.

Kuva

Musta jää

Viimein tuli tämäkin paljon puhuttu elokuva tarkastettua. Kovin on tätä kaikkialla kehuttu ja siksi oli odotukset korkealla, kun on monta Jussi-ehdokkuutta ym. Ensi tuntemus näin leffan katsomisen jälkeen on kuitenkin se, että eipäs tämä nyt niin kovin erikoinen sitten ollutkaan. Ei se missään tapauksessa huono ollut ja koko ajan pysyi mielenkiinto yllä. Jäin vain miettimään sitä, että mikä tästä teki sellaisen elokuvan, että se ansaitsee nuo kaikki ehdokkuudet? Onko se sitten se, että tämä on niin perin suomalainen elokuva. On tuskaa ja ahdistusta ja siitä kumpuavat teot. Ne kai sitten ovat niitä suomalaisen elokuvan kulmakiviä, joita ihmiset haluavat vuodesta toiseen nähdä.

Ja eihän tuskan kuvaamisessa ole sinänsä mitään pahaa. Senkin voi toisaalta esittää niin kovin monella eri tavalla ja joskus siitä on onnistuttu tekemään erittäin onnistuneita tekeleitä. Tässä oli mukavaa sellainen tietty kierous mikä kumpusi pääosan esittäjä Outi Mäenpään kautta. Se nainen todella osaa tuollaista roolia esittää ja ainahan se tuollaisiin rooleihin laitetaankin. Saakohan se koskaan esittää iloista ihmistä, jolla asiat voisivat mennä hyvin? Ja olisiko se sitten edes enää uskottava, kun kaikki ihmiset jo valmiiksi näkevät hänen tuollaisena kärsivänä naisena.

Martti Suorsaloon ehkä hieman petyin. Kaveri osaa näytellä, mutta jotenkin nyt jäi vaisuksi koko hänen roolinsa. Toki siihen vaikutti sekin, että ei ollut tässä nyt se päähenkilö, ei ehkä sivuroolissa sitten saa kaikkea itsestään irti. Hoiti leiviskänsä kuitenkin kunnialla ja hyvä niin.

Nähtävästi tämä teksti karkaa nyt hieman enemmän tuonne näyttelijäanalyysin puolelle joten palataan vielä itse elokuvaan. Draaman kaari oli hyvin luotu, vaikka olikin aika ennalta arvattava. Mitään yllätyksiä ei päässyt tapahtumaan, vaikka aina tietyillä asioilla sitten juonta sävytettiin, mutta ne tulivat siihen aina luonnostaan, eivät mitenkään niin, että olisivat tuoneet ahaa-elämyksen mukanaan.

Viime aikoina on tullut katsottua yllättävänkin paljon suomalaisia elokuvia ja pystyy hieman arvioimaan sitä, että missä tällä hetkellä tasossa mennään. Itse en tälle kyseiselle pätkällä antaisi sitä yhdeksää Jussi-ehdokkuutta. Koko ajan jäi tästä elokuvasta jotenkin sellainen fiilis, että tämän olisi voinut viedä pidemmälle ja syvemmällekin, koska koko aihe on niin moneen kertaan kaluttu, että kun kerta yritettiin hoitaa asioita kerrankin hieman uudella tavalla niin sitten ei uskallettu sitä viedä loppuun asti kuitenkaan.

Kannattaa tämä elokuva käydä kuitenkin tarkastamassa, ehkä silloin saattaa ymmärtää sen mitä olen tällä tekstillä yrittänyt sanoa ( tai sitten ei ). Jos elokuvan on jo nähnyt niin mielellään kuulisin ajatuksia siitä, että miten te muut olette tämän elokuvan nähneet ja kokeneet.

Kuva